rakkausjuttu

Puoli vuotta sitten vietin aika samanlaista iltaa kuin tänään. Olin juuri ollut viikon verran kipeänä, mutta nyt jaksoin jo avata tietokoneen ja olla vähän sosiaalinenkin. Tilasin kiinalaista ruokaa kotiovelle ja tsiigailin netflixiä. Juttelin facebookin chätissä pitkiä keskusteluja maailman supereimman oloisen kundin kanssa. Mietin, ettei nyt pidä innostua liikaa. 


Nyt olen ollut muutaman päivän kipeänä, nyt jaksoin jo avata netflixin ja väijyä puolikkaan jakson muutama kuukausi sitten keskenjäänyttä orange is the new blackia. Kas, tässä on ollut kaikenlaista tekemistä. Ne pitkät keskustelut facebookissa muuttui ensin pitkiksi keskusteluiksi puhelimessa, sitten ne muuttui hammasharjoiksi toistemme kylpyhuoneisiin. Tänään ne keskustelut on jo yhteisiä sitoumuksia, samanlaisia tatuointeja, samoja tulvaisuuden haaveita ja kuun vaihteessa se yksi ja yhteinen osoitekkin. 


Olen toki ollut aiemminkin rakastunut, mutta en koskaan näin varma. Äitini sanoi hyvin, "te olette molemmat jo sen ikäisiä, että tiedätte varmaan, mitä olette etsineet. nyt te olette sen toisistanne löytäneet". En ole enää 12, 17 tai 20. Tiedän, että rakkaus on ennenkaikkea tahtotila. Siksi avioliittolupauksessakin kysytään, "tahdotko?". Sen olen niistä aiemmista, ihan kelvoista rakkauksista oppinut. Yks hienoimmmista asioista, mitä tää nykyinen suhde on tuonut tullessaan, on kokemus siitä, että mikään taakse jäänyt kokemus ei ole ollut merkityksetön. Jokainen juttu on koettu, nähty ja kärsitty, jotta juuri tänään ja tässä osaan olla onnellinen siitä, mitä kohdalleni on osunut.