Punavuori

Ennen yhteenmuuttoa poikaystävän avomiehen kanssa asustelin parin vuoden ajan yksinäni Punavuoressa. Muistan sydäntä raastavat muuttohetket pois yhteisestä omistusasunnosta silloisen mieheni luota, ensimmäisen itkuisen yöni uudessa kodissani (sohvalla, koska sänkyä oli jäänyt erossa miehelle) ja sen tappavan epätoivon, jonka keskellä lohdutin itseäni: joskus tämäkin hetki on muisto vain. Sen parin vuoden sinkkuilun ajan uskottelin usein itselleni, että sitten vanhana, perheellisenä vaimona voin hymy suupielessä muistella villiä nuoruuttani Punavuoressa. Eikä tarvinnut ihan hirvittävän vanhaksikaan keretä, sillä nyt jo hymyilyttää, kun muistelee kaikkia niiden seinien sisällä koettuja hetkiä. Jokaiset etkot, jatkot ja hengailupäivät, ystävien, poikaystävien, naapurin tytön sekä koiran kanssa. Kummipojan askeleet neljä, viisi ja kuusi taltioituivat  kameralle juuri siellä. Lukemattomia yökyläilyjä. Ensimmäinen kerta, kun nukuin kahdestaan vauvan kanssa. Se hetki, kun shoppailin "uutta elämää" varten uusia vaatteita ja ripustin ne heti avaimet saatuani henkareissaan vielä tyhjään vaatekaappiin. Ensimmäinen lounas alakerran leipomosta. C:n kanssa seinien maalaus keskellä yötä ja vähän sinne päin. Lautalattiat. Yksin juodut humalat. Uudet ihmiset. Aamuyöhön saakka valvominen ystävän kanssa. Vieraspeitot ja -tyynyt, majat olohuoneen lattialla. Niistä oli se kultainen aika tehty.

kuvissa vilahtelee pikkuruinen Enni, ja ne ovat Caritan ottamia, ihan joskus ensimmäisinä viikkoina. Olohuone ei ollut vielä valmis, eikä se koskaan oikein valmiiksi tullutkaan- tämä oli keskeneräisten asioiden koti.