torstai 4. syyskuuta 2014

kesä.

Ajatusten pukeminen kirjainten kautta sanoiksi on "vähän jäänyt". Kirjoittelimme miehen kanssa yritysaikana tunnetiloja yhdessä ja erikseen, ja silloin ajattelin, että jotain odotusblogia olisi ihan eritavalla helppo pitää. Kun yritys sitten muuttui odotukseksi, lakkasimme kirjoittamasta pöytälaatikkoon. Pelko pienen ihmisalun menetyksestä muuttui jollain tavalla hirvittävän konkreettiseksi, ja orastava onni tuntui suomalaisen sanonnan mukaan tärkeältä kätkeä. 
Toisaalta päässä pyörii vain tämä odotus ja tuleva marraskuu, joten oiken mistään muustakaan ei ole tuntunut luontevalta kirjoitella.

Raskaus on ollut ihanaakamalaa ja kamalan ihanaa. Alun pahoinvointijakso oli infernaalinen ja löi jalat alta hämmennyksellään- en ihan tosissani olisi uskonut,että mikään näin ihana voi tuntua niin kamalalta. Pahinta oli pelätä ettei se koskaan lopu, tai siis ainakaan ennen marraskuuta. Mutta se loppui, täsmällisesti siinä ensimmäisen kolmanneksen päätyttyä, kuten useimmilla muillakin.



Viehkeä keskiraskaus osui kesän kovimmille hellekuukausille, ja olin hirveän tyytyväinen "perhesuunnitteluumme". Alkuraskauden pahoinvointi tai loppuraskauden epämukavuudet olisivat varmasti saaneet intiaanikesän tuntumaan kohtuuttoman pitkältä. Pitkältä se kesä tuntui kerrankin, päiviä ja "turvallisia" raskausviikkoja laskeskellessa.



Yhtenä alkukesän aamuna heräsin vuoteen vierelle polvistuneen miehen kosintaan, vastasin onnenkyyneleiden keskeltä "tietenkin" ja muutuin tyttöystävästä tulevaksi vaimoksi. Muutamia viikkoja myöhemmin itkettiin tietoa siitä, että pieni mahassa viuhova tyyppi on luvattu terveeksi pojaksi. Sen jälkeen itkettiin ensimmäisiä liikkeitä, vietettiin pre-honey moonia, tunnettiin ensimmäiset potkut, ensin minä, ihan parin viikon kuluttua tuleva isäkin. Nyt valvotaan öitä ja juostaan pissalla, painellaan kylkiluita, haaveilaan jo aika paljon tulevasta. Pestään koneittain pientä pyykkiä, haalitaan nettikirppareilta pinnasänky, rattaat, kestovaippoja. Itketään vähän, onnesta, kun valitaan pienelle kotiutumisvaatteita sairaalaan.  



Täytyy vähän tunnustella miten käy kirjoittelun- niin ihmeellistä aikaa, että ei oikein osaa päättää mitä pitää sisällään ja mitä kertoa kaikille. Mutta sen vain sanon, etten koskaan aiemmin ole ollut yhtäjaksoisesti näin onnellinen. 

5 kommenttia:

jee, sä aiot kommentoida!
tosi kiva ni ei tartte ittekseen höpötellä.