allt är förlåtet älskling

Uuden ihmissuhteen alkutaipaleella sydämeen kiemurtelee kaikenlaista epämukavaa, kuten ajatuksia siitä, kuinka moni täydellä varmuudella aloitettu parisuhde rysähtää kiviseen karikkoon muutamaa vuotta myöhemmin. Miksi juuri meillä olisi oikeus onnistua? Ja siinä samalla: miten me kertakaikkiaan voitaisiin olla onnistumatta, niin ihmeelliseltä tuo toinen tänään tuntuu. 

Luottaa itseensä on jo vaikeaa, luottaa toiseen miltein mahdotonta. Kun on niin monta kertaa elämässään rakentanut jotain joka on omista ponnisteluista huolimatta hajonnut käsiin, alkaa usko rakennusaineeseen (minään) joskus horjua. Niinä hetkinä, kun hädintuskin jaksan itsekkään kuunnella ajatuksiani, tekee mieli sulkeutua, vajota siihen kaukausimpaan sohvannurkkaan ja vaatia omaa aikaa. Kunhan se toinen ei siis sen sohvan toista päätyä kauemmaksi lähde, niin täällä on hyvä mököttää, kiitos, ei tarvitse silitellä minun nilkkojani tänään.

Siinä  minä huokailen syviä, kehitän draaman kaarta ja vajoan epäuskoon, tahdon kipeästi kotiin vaikka olen jo siellä. Älä sano tänään mitään, vaadin, ja toinen kuiskaa, että tosiaan, "paskat mun tunteista sitten". Ja yhtä nopeasti kuin se myrsky on noussut, se laskee, ei saa enää tuulta purjeisiinsa ja alkaa tuntua mitättömältä nykyhetken rinnalla. Ollaanhan me keretty jo kinaamaan ja riitelemäänkin, mutta sillä hetkellä omia ajatuksiani sulatellessa tiedän mitä en tiennyt koskaan aiemmin: juuri tämän ihmisen kanssa haluan riidellä koko lopun elämääni, sillä näin riitoja sovitaan: rakastan sinua, mutta en pidä sinusta juuri nyt. 

kuva: pinterest