lähelle on pitkä matka

Ystäväni muutti Lontooseen. Sain eräänä iltana facebook viestin, joka meni kutakuinkin näin:
"ajattelin kertoa, että muutan ensi viikolla Lontooseen". No, ei se nyt ihan puuntakaa tullut eikä aivan yllättäenkään, mutta silti, jotenkin, pikaisesti. Niinpä nousin ylös sunnuntaina aamukuudelta, hain ystäväni seitsemältä ja hengailin kolme varttia Helsinki-Vantaalla. Ja hieman harmistuneena, joskin ystäväni valinnasta ja rohkeudesta onnellisena, ajelin punaisella autollani takas Helsingin puolelle.

Yksi rakkaimmista ystävistäni asui juuri tuhat vuotta Pariisissa, jossa kerkesin käydä sinä aikana kolme kertaa. Näimme näiden vuosian aikana hirmuisen harvoin, mutta peruskoulun penkeillä istutettu ystävyytemme säilyi hyvin välimatkasta huolimatta. Myös lontoolaiseni on asunut jo aiemmin pidempiä aikoja ulkomailla, joten tästä selvitään kyllä.

2007

Ystäviäni on siis asunut maailmalla ennenkin, ja tälläkin hetkellä Ranskan kamaralla kulkee kaksi minulle rakasta suomalaista, yksi lapsuudenystäväni muutti juuri Berliiniin, ja jenkeissä viihtyy suomea paremmin pari ihanaa tyttöstä, mutta joka kerta se on yhtä ihmeellistä.Vaikka nykyään tiiviskin yhteydenpito ulkomaille on helppoa, WhatsApp ei korvaa kahvilan pöydässä käytyä keskustelua.

ensimmäinen ulkomaanreissu,
Rhodos 2005       

Siitä huolimatta ja juuri siksi, taistelen kaikokaipuutani vastaan päivittäin. Haluaisin kutsua hetken Pariisia kodiksi, viettää vuoden amerikassa, lähteä reppureissaamaan Intiaan ja asua Lontoossa kunnes unetkin näkyisivät englanniksi, mutta en vain uskalla. En uskalla jättää suomea, sillä koen, että jokainen maailmalla vietetty hetki on ensisijaisesti pois hetkistäni kotimaassa. Kun olin ensimmäisen kerran 17 vuotiaana kaksi viikkoa kreikassa, tunsin niin hirvittävää koti-ikävää, että yritin vaihtaa lentoni viikkoa aikaisemmaksi. Mutta kun vietin 8 päivää Pariisissa tiesin, että haluan joskus asua siellä pidempään ja oppia kielen. Mieli ja sydän huutaa yhtä aikaa ja sikinsokin tuntemuksiaan. Parasta Tampereellakin on junarata Helsinkiin.

BCN 2009

Kirjoittaja on tatuoinut kotikaupunkinsa iholleen, haaveilee välivuosista ulkomailla, toivoo pääsevänsä pian Lontooseen ja ajaa keväämmällä natonsa Norjaan asumaan.