tiistai 26. maaliskuuta 2013

ihmisen paras ystävä

Kun sanon, "en erityisemmin pidä eläimistä" vastaanottaja näyttää usein siltä, kuin olisin sanonut "syön aamuisin pikkuoravia". Tyttöjen ilmeisesti jollan mystisellä tavalla kuuluu pitää tietyistä asioista, kuten nyt eläimistä ja suklaasta. Kun näin ei ole, on kummajainen. En siis inhoa eläimiä tai suklaata. En vain erityisemmin pidä niistä. Ostan kyllä luomumaitoa ja -munia, koska olisi kiva, jos kaikilla eläimilläkin olisi hyvä olla. En silti erityisemmin pidä niistä

Kun muutama vuosi sitten tein hyvin tunnepitoisen ja nopean päätöksen antaa koti seitsemänvuotiaalle tiibetinspanielille, moni kummasteli asiaa. "Siis ethän sinä edes pidä eläimistä" (toisaalta kiva, että se oli kerrankin itsestäänselvyys). Niin. Mutta minä pidän ihan hirveän paljon tästä yhdestä tietystä eläimestä. 




Koira oli vuoden, kun aloitin seurustelemaan silloisen poikaystäväni kanssa. Viisi, kun erosimme. Seitsemän, kun exän perhe joutui kaverista luopumaan. Ajatus, etten enää koskaan näkisi koiraa, sietämätön. Niinpä nukuin yhden yön yli, kävin silloisen ainokaisen lapsen kanssa tarkistamassa, että koira ja lapsi tulevat toimeen. Tulivat. Nukuin vielä yhden yön. Hain koiran kotiin. 

Alku oli äärimmäisen kankeaa. Tein varmasti alussa kaiken väärin. Silti kärsittiin eroahdistuksesta molemmat. Kaikkien niiden sisälle tehtyjen protestipissojen ja murinoiden keskeltä ymmärsin jossain vaiheessa, että kaikki oli muuten hyvin: kaveri tartti vaan enemmän yhdessäoloaikaa. 



Nyt siltä löytyi pieni kasvain, ja se pitää leikata. Varmaan ihan rutiinijuttuja, mutta myönnettävä on: pelottaa. Kun koira tuli, naurettiin lasten äidin kanssa: apua, nää voi elää jopa 17 vuotiaiksi. Sitten mietin että, apua, tämä voi elää vain 17 vuotiaaksi. Kummallinen juttu, se rakkaus.

Myönnetään nyt vielä, ei ollut ensirakkauteni tämä. Ensirakkauteni oli omalaatuinen, suloinen ja ihmeellinen dalmatialainen, jonka hännän rummutuksesta patteria vasten syntyvää ääntä kaipaan kipeästi vielä tänäänkin.

2 kommenttia:

  1. hui mulla meni kylmät väreet ku luin tätä. sun kirjotustyyli on ihana!

    ei tota rakkautta voi ymmärtää jos ei ole koiraa joskus omistanut. eikä se rakkaus kuole koskaan t. omasta pikkuisesta maltankoirasta vuosi sitten luopunut ja vieläkin aika ajoin pään sisällä kaikuu pikkutassujen tepsutus parkettia vasten

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oi, surku tuli sun puolesta :( en ois ite kans koskaan osannu aavistaa et lemmikin poismeno vois olla niin kamalaa, kun miltä se tuntui, kun se dalmis kuoli :'( . Ja se ei edes ollut mun ikioma koira. Kyllä noihin omiinsa vaan kummasti kiintyy. <3 . Ja kaunis kiitos sanoistasi

      Poista

jee, sä aiot kommentoida!
tosi kiva ni ei tartte ittekseen höpötellä.